Olin jo aloittamassa uutta blogia mutta päätin palata tänne. Pitkään aikaan en ole kirjoittanut, katosin vain. Olen ollut ylhäällä ja olen ollut alhaalla, tällä hetkellä aivan pohjalukemissa. Eilen tapahtui jotain mikä rohkaisi minua uskomaan että ehkä sittenkin, mutta tänään putosin kovempaa kuin olin uskonut edes pystyväni. Luulin ettei minun pitänyt enään lähteä tähän leikkiin mukaan ? Ja jos lähdinkin, luulin että se ei ollut turhaan. Mutta näin siinä taas kävi. Oksettaa vain koko ajan, mikä on hyvä koska syödä ei tee mieli ainakaan.
Täytyy laihtua ja näyttää että kyllä minäkin kelpaa, että minä olen täällä myös. Kukaan ei ikinä huomaa vaikka tekisin mitä, kaikki ovat niin kyllästyneitä. Ei ketään oikeasti kiinnosta. Tekisi mieli vain oikeasti lopettaa tämä pelleily tähän ja kuolla pois. Vielä jokin päivä mä aion toteuttaa mun suunnitelmat, kunhan saan ensin tarvitsemani vartalon ja rohkeutta lopettaa tämän kaiken sen jälkeen. Koska kun kerran pääsen tavoitteeseeni en anna itselleni pienintäkään mahdollisuutta pilata sitä vaan lähden täältä kauniina ja laihana. En millään osaa kuvitella itseäni kolmekymppisenä töissä käyvänä mahdollisesti perheellisenä aikuisena, en millään. Se vain inhottaa, en tahdo olla sellainen. Tahdon matkustaa ja lähteä ulkomaille, viettää boheemia taiteilijan elämää ja vain koittaa löytää sen paikan missä tämä kaikki menee pois. Sen jälkeen olen valmis lähtemään täältä ilman katkeruutta parempaan paikkaan.
Tiedän jo että tämä paikka on maailmalla, sillä aina lähtiessäni Suomen rajojen ulkopuolelle, hengitykseni muuttuu kevyemmäksi, ajatukseni valtaa autuus ja olostani tulee monin verroin parempi. Suomessa minulla ei ole mitään niin arvokasta ettenkö jättäisi sitä taakse. Toki perhettä tulisi ikävä, mutta vierailla voi aina puolin ja toisin. Ystävät ovat ystäviä mutta olemme etääntyneet jollain tapaa aivan hurjasti viimeisinä vuosina ja en enään löydä sitä samaa yhteyttä heidän kanssaan mikä minulla ennen oli. Tahdon sen, tahdon olla onnellinen. Tahdon pystyä miettimään ihmisten seurassa muutakin kuin että katsovatkohan he minua pahasti jos syön vielä yhden omenan vai ajattelevatko he että olen läski ? Nauraako joku minulle viereisessä pöydässä ? Ei olisi pitänyt lähteä, näytän isolta heidän vierellään yms. On sanoinkuvaamattoman raskasta olla pystymättä ajattelemaan koko ajan asioita siltä seikalta että voinko tehdä näin vai näytänkö silloin lihavalta.
Tahtoisin vain aloittaa kaiken alusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti